Kanteleen historiaa ja alkuperää pähkinänkuoressa

Kanteleen varhaisia vaiheita

- Kanteleen rakennustavat ovat jo varhain jakautuneet yhdestä puusta koverrettuun ja puulistoista koottuun muotoon. Vanhimmat kanteleet ovat olleet tavallisimmin koverrettuja vähäkielisiä pienkanteleita.

- Baltialaiset pienkanteleet eroavat ponnen ja lavan muodon sekä kielien lukumäärän perusteella. Ominaisuudet vaihtelevat alueittain: suomalais-karjalaisissa kanteleissa ponsi on pitkä, alaspäin kaareva ja käyräksi veistetty. Venäläissoittimissa tunnuspiirteenä on siipimäinen lapa, eli tappilevyn jatke, joka kaartuu viritystappien puolelta ylöspäin. Ponnen rakenteellinen tehtävä on voimistaa soittimen ääntä. Balttialaisissa kanteleensukuisissa soittimissa tyypillinen leveä lapa ei esiinny suomalaisissa kanteleissa.

- Itämeren alueen kantelesoittimien kielien lukumäärä vaihtelee alueittain. Suomalainen varhainen kantele on perusmuodoltaan viisikielinen, kun taas Virossa pienkanteleiden kielien lukumäärä on kuudesta seitsemään, Latviassa viidestä kahteentoista ja Liettuassa seitsemästä kahteentoista.

- Kielet tehtiin aluksi hevosen jouhista, lampaan suolista tai vaskesta. Nykyään kaikenkokoisten kanteleiden kielet tehdään teräslangasta.

- Kantelesoittimia koristeltiin erimuotoisin ja –kokoisin ääniaukoin. Myös ääniaukottomia soittimia on löytynyt paljon. Ympyränmuotoinen ääniaukko vakiintui 1500-luvulla, johon 1600-luvulla ilmaantui erilaisia tähtiä ja ruusukkeita. Ääniaukkojen koristeena tehtiin 1700-luvulla myös kirkkotaiteen innoittamia pysty- ja vinoristejä. Suomessa yleisiä pienkanteleen ääniaukon muotoja ovat ympyrä, sydän, vinoristi ja tähti.

- Kanteleen alkuperäinen kansanomainen soittoasento on kanteleen lyhemmät kielet soittajaa lähinnä, soitin sylissä, pöydällä tai polvilla. Aluksi runonlaulua lienee säestetty melodisin sävelaihein, sillä vanhan viisikielisen soittajat eivät ajatelleet nykyisen duuri-molli-asteikon mukaisesti, vaan soittivat korvakuulolta ja melodiat merkitsivät heille peräkkäisiä kieliä ja säveliä.

- Toinen vanha soittotapa on sulkutyyli, jossa vasemman käden sormet asetetaan kevyesti osalle kielistä sammuttamaan, ja oikean käden etusormella vedetään soimaan vapaat kielet. Sulkutyyli on peräisin Liettuasta ja Latviasta, mutta oli yleinen myös lähiseuduilla, ja sillä tyypillisimmin säestettiin runonlaulua. Tunnetuin paimensoitinten rakentaja ja kanteleensoittaja oli Teppo Repo (1886-1962), joka teki tunnetuksi sulkutyylisoittoa myös Suomessa. Sulkutyylitaitaja oli myöskin saarijärveläinen Arvi Pokela (1914-1984), joka käytti tikkua plektran tapaan sulkusoittotyylissään. Sulkutyyli on edelleenkin tämän päivän kanteleensoittajien käytössä, erityisesti kansanmusiikissa, mutta myös kevyessä musiikissa.

 

Kohti suurempia kielimääriä

- Lautakanteleet alkoivat kehittyä Baltiassa 1700-luvulla ja levitä eteenpäin 1800-luvuilla. Eri rakennustavan myötä kielimäärä lautakanteleissa kasvoi, mutta diatoninen viritys säilyi.

- Baltian maissa kromaattinen kantele saavutti konserttikelpoisuuden 199-1950-lukujen välillä. Suomessa soittimen kehittyminen tapahtui hieman hitaammin, sillä konserttikanteleiden kromaattisuus perustuu täkäläisittäin kielen lyhentämismekanismiin, joka toimii kiinteän sävelvaihtokoneiston avulla. Latvian konserttikoklessa ja Liettualaisessa –kanklesissa on jokaiselle kielelle oma sävelvaihtovipu viritystappisivun puolella. Virolaisessa kanteleessa kielistö on kokonaan kromaattinen, ja kielet ovat kahdessa tasossa ristikkäin, jolloin sävelvaihtokoneistoa ei tarvita. Baltialaisista kanteleista puuttuu suomalaiskanteleista poiketen sammutuslauta, jolloin kieliä sammutellaan sormilla. Niissä on kuitenkin talla, joka suomalaisista kanteleista puuttuu. Tallan ansioista soittimiin saadaan suomalaisiin kanteleisiin verrattuna voimakkaampi ääni.

- Kovertamisesta luovuttiin ja soittimia alettiin rakentaa irtolaudoista liimaamalla. Uutta soitinta kutsuttiin laatikko- tai lautakanteleeksi. Kanteleen kielimäärän lisääntyessä myös sen koko kasvoi.

- Kaikkia kieliä ei kuitenkaan alettu käyttää heti soitossa, sillä soittotavan uudistuminen vei aikaa. Ajan myötä yhdysasentoisesta ”sormet sormien lomassa”-soittoasennosta luovuttiin ja siirryttiin ns. eroasentoiseen soittoasentoon, jossa vasen käsi säestää oikean käden soittaessa melodiaa. Kielien lisääntymisen myötä sointujen käyttö soitossa yleistyi.

- 1800-luvun puolivälissä Suomeen ajautui kulttuurivaikutteita kolmelta suunnalta Ruotsista, Saksasta ja Venäjältä. Samoihin aikoihin heräsi voimakas kiinnostus omaa kansanperinnettä ja kansallisidentiteettiä kohtaan. Juuria etsittiin laulun ja soiton perinnealueilta Karjalasta.

- Elias Lönnrotin Kalevala ja Kanteletar kuvasivat kanteleen Väinämöisen soittimena ja suomalaisuuden symbolina, ja kalevalarunoissa kantele yhdistettiin runonlauluun. Lönnrot loi muinaiselle kanteleelle perustan suomen kansallissoittimen asemaan. Vuodesta 1828 lähtien hän kirjasi muistiin Ilomantsista, Savosta ja Karjalasta tietoja kanteleensoittajista ja kanteleen levinneisyysalueista.  Lönnrotilta löytyy maininta vuodelta 1850 ”Kantele joka talon seinällä” ja vuonna 1831 Carl Axel Gottlund oli huomannut saman ”Savossa löytyy harva kylä, kussa ei ouk kantele talossa.”

- Länsi-Suomessa hanuri ja viulu syrjäyttivät kansanmusiikin valtasoittimina osittain kanteleen, ehkä juurikin kanteleen hiljaisemman äänen vuoksi. Tämä puolestaan haastoi soitinrakentajia valmistamaan entistä laadukkaampia kanteleita.

- Lönnrot oli myös itse kanteleenrakentaja ja -soittaja, ja hän aloitteli lautakanteleiden valmistamista 1830-luvulla. Aluksi hän valmisti 17-kielisiä diatonisia kanteleita, joita hän kannusti jokaiseen kotiin käytettäväksi ”virsinuottien ja tavallisten kantelesoitelmien soittamiseen.” Hän käytti kielien ja sävelten tunnistukseen kielistön alle laitettua numeroitua paperiliuskaa. Ollessaan piirilääkärinä Kajaanissa Lönnrot valmisti paljon kanteleita, joiden kielimäärä oli jo varsin runsas; 32-, 34-, 36-, 38- ja 39-kielisiä. Lönnrotin lautakanteleissa säilyi vanhan koverretun pienkanteleen jäänteitä, mm. kielien rautavarras, ponnen lovi ja alaspäin kaartuva ponsi. 1850-luvulla Elias Lönnrot kokeili ensimmäisenä kromaattisuutta kanteleessa.

- Lönnrotin kantele ei vastaa alkeellisuudellaan nykyajan vaatimuksiin soittoteknisesti eikä laadullisesti. Lönnrot kuitenkin oli uudistusmielinen ja hän ehdotti J.V. Snellmannin kanssa, että kanteleensoitto tulisi ottaa kansakouluun oppiaineeksi, ja tätä varten Lönnrot teki kanteleensoiton oppikirjan, joka sisälsi 230 kantelesävelmää.  Nämä vaiheet olivat tärkeitä kanteleen kehityksessä ennen Paul Salmisen konserttikannelta.

- Suomalaisia laatikkokanteleita on kolmen muotoisia, jotka tunnistaa ponnen muodosta: pyöreästä, kaarevasta ja tasaperäisestä.

 

Edistysaskelia 1900-luvulla

- Eräs tunnetuimpia kanteleinnostusta levittäneitä ja diatonisen lautakanteleen rakentajia vuosisadan alussa oli Pasi Jääskeläinen (1869-1920), joka kehitti kanteleeseen kaksoispohjapatentin vuonna 1904. Sen tehtävä on voimistaa kanteleen sointia ja se sijoitettiin varsinaisen pohjan yläpuolelle kanteleen sisään.

- Turkulainen kelloseppä Ferdinand Kangasniemi patentoi 1910 symmetrisen kaksipuolisen kaksoiskanteleen, jossa diatoniset kanteleen kielet olivat oikealla puolella, puolisävelet vasemmalla.

- Alkeellisen sävelvaihtovipujärjestelmän kahden oktaavin alueelle kehitti Otto Lampinen 1918. Vipulaite toimi kieliä painamalla laitteen alla olevaa tallamaista jalustaa vasten.

- Kanteleen kehitys eteni huimasti vuosisadan vaihteen jälkeen, kun ns. sivistyneistö otti rahvaan soittimen käyttöönsä. Kanteleiden omatekoisesta ”jokakodin harrastelijamaisesta” rakentamisesta siirryttiin tilauksesta ammattipuusepillä valmistutettuihin laadukkaampiin soittimiin.

- P. Jääskeläisen työtä jatkoivat E. Kilpinen ja O. Kilpinen sekä Leander Laasanen, jotka rakensivat kanteleen kaikukoppia yhdessä Paul Salmisen kanssa. Muita ansioituneita kanteleenrakentajia tuolloin olivat mm. Kustaa Lipponen ja Juho Heikki Tamminen.

- Lautakanteleen varsinaisia soittotapoja on kaksi, kansanomainen ja klassinen. Kansanomaisessa melodiaa tapaillaan korvakuulolta, ja sormijärjestys vaihtelee soittajan mukaan. Kieliä ei juuri sammutella eikä kromaattisuutta käytetä. Tavallisesti soitettiin melodiaa vasemman käden peukalolla, etu- ja keskisormella ja oikea käsi säesti perussoinnuilla I-IV-V. Kannelta soitettiin vielä lyhyeltä sivulta, mutta vuosisadan vaihteessa kantele vähitellen kääntyi soitettavaksi pitkältä bassokielien sivulta.

- Nuotinlukutaito uudisti kanteleensoittoa ratkaisevasti 1900-luvun alussa. Klassinen soittotapa alkoi kehittyä, ja soittimen kromaattisuuden käyttö yleistyi. Klassinen soittotekniikka käsittää pääosin erilaisten sormisammutustekniikoiden sekä sävelvaihtokoneiston käyttötaidot.

- Korvakuulolta soittaminen väheni, kun alettiin soittaa ohjelmistoa enemmän nuoteista. Myös taidemusiikkiteosten soittaminen kanteleella tuli mahdolliseksi. Ensimmäiset taidemusiikkisävellykset kanteleelle syntyivät kansallisromantiikan hengessä 1900-luvun alkupuolella, jolloin kantele vakiintui suomalaisuuden ja kalevalaisuuden symboliksi, kansallissoittimeksi. Samoihin aikoihin suuri harppaus konserttikelpoiseksi soittimeksi toteutui, kun Paul Salminen keksi kanteleeseen sävelvaihtokoneiston 1920-luvulla. Salminen sai idean koneistoonsa harpun poljinten mekanismista, ja koneisto mahdollisti lähes kaikkien sävellajien käytön. Radiossa sotien aikana soitettu kantelemusiikki ja äänilevyteollisuuden kehittyminen vaikuttivat myös ratkaisevasti kanteleen julkisuuteen taidesoittimena.

 

Kanteleensoitto, ja soittajia nykypäivänä

Tänäpäivänä Liettuassa, Latviassa ja Suomessa kanteleensoittoa on jo korkeakoulutasolla. Musiikkioppilaitoksissa opetetaan kanteleelle sävellettyä musiikkia, ja sovitettua vanhaa ja uutta kansanmusiikkia, sekä klassista taidemusiikkia. Ohjelmistoon kuuluu runsaasti sävellajeissa vaihtuvaa musiikkia ja muunnesäveliä, joten sävelet on vaihdettava kesken kappaleen, joka ei diatonisilta kanteleilta onnistuisi. Soittotekniikan, sammutusjärjestelmän, sormituksen, kosketuksen ja dynamiikan perusmetodit ovat samanlaisia Suomessa ja Baltiassa. Opetus noudattaa vaatimuksiltaan muiden soitinten linjoja, ja kanteleensoiton kehittyminen edelleen, on asettanut soittimelle haasteita ja uusia laatuvaatimuksia.

Kantele on saanut sähköisen muotonsa ja myös akustisten kanteleiden äänenvoimakkuutta on saatu kasvatettua. Kanteleella soitetaan nykyisin yhä enenevässä määrin pop- ja jazz-musiikkia, sekä kevyttä musiikkia. Kannelta on yhdistetty myös rohkeasti erilaisiin musiikkityyleihin ja kokoonpanoihin, esimerkiksi eräissä Nightwishin kappaleissa kuullaan kanteletta.

Nykypäivän kanteletaitajia ovat mm.: Senni Eskelinen (kanteleyhteistyötä Nightwishin kanssa), Anna-Karin Korhonen (joka on yhtyeissään vienyt kanteletta jazz-maailmaan), Maija Kauhanen (tikkukanteletaitajien sekä improvisaation uutta sukupolvea), sekä Ida Elina (monipuolisesti pop-jazzia-gospelia sekä ”rytmikanteleen” kehittäminen).

 

Lähteet:

Annikki Smolander-Hauvonen: Paul Salminen – suomalaisen konserttikanteleen ja soittotekniikan kehittäjä (1998)

Mari Kääriäinen: Väinämöisen perillinen – Opinnäytetyö (Oamk)